Suomalainen köyhyys

 

Suomessa kenenkään ei pitäisi nähdä nälkää tai olla ilman tarvitsemiaan lääkkeitä. Omassa työssäni tapaan tavallisia suomalaisia, joilla ei ole rahaa ostaa lääkkeitä. Vakava sairastuminen tulee yllätyksenä. Sairaalamaksut ja pysyvän lääkityksen kustannukset kerryttävät nopeasti satasien kuluerän, johon kaikki eivät ole varautuneet. Kuukausien sairastaminen saattaa aiheuttaa tuhansien eurojen kulut ja ansionmenetykset. Sairastaminen ei ole maksutonta.

Olen oppinut, että pelkkä lääkeohjaus ei riitä. Sairaanhoitajana kysyn usein: Pääsetkö apteekkiin? Onko sinulla rahaa ostaa lääkkeet? Alkuvuodesta maksettava viidenkymmenen euron omavastuu on osoittautunut monelle pientä eläkettä saavalle ylivoimaiseksi. Harva kertoo oma-aloitteisesti rahattomuudesta. Suoraan kysymykseen on helpompi vastata ja apuakin on saatavissa.

Toimeentulotuki on yhteiskunnan palveluista viimeinen keino auttaa pahimmissa vaikeuksissa olevia. Vuoden 2017 alussa perustoimeentulotuen käsittely siirtyi Kelalle. Kunta myöntää edelleen tarveharkintaan perustuvaa tukea.

Pysyvästi toimeentulotukea saavien suomalaisten määrä oli uutinen. Kelan vaikeudet selvitä perustoimeentulohakemuksista toivat ilmiön keskusteluun. Oma asiansa on se, että työn ja sosiaaliturvan yhdistäminen on saatava sujuvammaksi. Uudistuksella on kiire.

Järjestelmä on monimutkainen. On arvioitu, että jopa puolet tukeen oikeutetuista ei sitä hae.Vanhukselle rahattomuuden aiheuttamana häpeä on suuri. Hän ei hae tukea – ei osta lääkkeitä. Yhteiskunnalle hoitamaton sairaus aiheuttaa kuluja. Tilanne on kaikkien tappio.

Yksinhuoltaja ottaa helpommin pikavipin, kuin tekee hakemuksen selvityksineen. Pieni tuloinen ylivelkaantuu ja ajautuu muihin ongelmiin. Huonojen asioiden kierre on käynnistynyt.

Tuen hakeminen on leimaavaa. Voisi ajatella, että asioiminen Kelan toimistossa olisi helpompaa kuin sosiaalitoimistossa

Vuonna 1997 lasteni isä sairastui vakavasti. Olin äitiyslomalla neljän alle kouluikäisen lapsen kanssa. Pitkä sairausloma lopetti palkan maksun ja samaan aikaan oli maksettava kallis sairaalalasku. Jouduin hakemaan toimeentulotukea sairaalalaskuun. Se oli rankka kokemus, jota en toistamiseen ole joutunut kokemaan. Silloin Heinolassa oli kokeilu, jossa toimeentulotuki haettiin Kelasta. Muistan ystävällisen virkailijan Kelan luukulla. Hän hymyili ja sanoi: ”Oletpa urhea.” Hymyn ansiosta kotiin palasi vähemmän itkuinen nuori äiti.

Eri alojen ammattilaisten on uskallettava ottaa myös taloudelliset vaikeudet puheeksi. Niiden huomioiminen on tärkeä osa ennaltaehkäisevää toimintaa. Asia on yhteinen ja meidän kaikkien asenteilla merkitystä.

Kirsi Lehtimäki, kuntavaaliehdokas (sd), Heinola

Joko taas yt-neuvottelut

Tehyläisenä luottamusmiehenä sain kutsun yt-neuvotteluun Päijät-Hämeen hyvinvointikuntayhtymässä. Reumasairaalassa kevät toi usein tullessaan yt-neuvottelut ja kesälomakauteen kuuluivat lomautukset. Vuoden 2013 lopulla olin keskussairaalassa mukana neuvotteluissa, joiden seurauksena Phsotey toteutti mittavat lomautukset vuoden 2014 aikana. Henkilöstön edustajina emme uskoneet lomautusten tuovan säästöjä. Nyt tiedämme, että niillä aiheutettiin harmia ja haittaa.
 

Reuma oli yksityinen sairaala, jolla ei ollut lakisääteisiä tehtäviä.  Säästäminen henkilöstöä lomauttamalla ja irtisanomalla ei onnistunut. Sairaala päätyi taloudelliseen syöksykierteeseen. Julkisella sektorilla on vastuullaan lakien velvoittamat tehtävät ja toiminta on viranomaisten valvomaa. Sairastaminen ei vähene palveluita lopettamalla.

Muutosta ja uudistumista tarvitaan. Olen kuullut paljon hyviä suunnitelmia, joita ei runnota läpi muutamassa viikossa tai kuukaudessa. Vaadittu vauhti on kohtuuton ja sillä aiheutetaan tuhoja. Ympäristökuntien vuodeosastoja suljetaan pikavauhtia: pitkäaikaispotilaat muuttamat palveluasumiseen ja kiireellisen hoidon tarvitsijat hoidetaan keskitetysti. Hallinnon säästöjä haetaan yt-neuvotteluissa, joiden kohderyhmänä ovat laitoshuoltajat, ravitsemustyöntekijät ja sihteerit. Huolestunut kysymys on: siirtyvätkö heidän tehtävänsä neuvottelujen ulkopuolelle jätetyn hoitohenkilöstön tehtäväksi?
 

Heinolassa terveyskeskuksen pitkäaikaisosastot lakkautettiin 2011. Potilaat muuttivat entiselle Reumalla ja heistä tuli vuokralaisia tehostetussa palveluasumisessa. Se oli suuri muutos. Kolmen kilometrin etäisyys tuntuu tänään vähäiseltä. Silloin tunnelma oli toinen. Nyt iittiläinen vanhus saattaa päätyä hoiva-asumiseen Lahteen. Heinolassa muutos aiheutti kuohunnan, jonka seurauksena sosiaali- ja terveyslautakunta erotettiin. Sittemmin elo Mäntyläkodissa vanhalla Reumanmäellä on rauhoittunut.
 

Keskussairaalan sairaanhoitajana tiedän ja faktaakin asiasta löytyy – keskussairaalan kalliilla hoitopaikoilla hoidetaan jatkuvasti potilaita, jotka voisivat saada tarvitsemansa hoidon terveyskeskuksien vuodeosastoilla tai vastaanotoilla. Vika ei ole potilaiden vaan toiminnan rakenteen. Vain Akuutti 24:ssä on ihminen tavattavissa ja hoitoa tarjolla vuorokauden ympäri. Moni päätyy keskussairaalan vuodeosastoille.
 

Ensi viikolla olemme hyvinvointikuntayhtymässä jälleen yt-neuvottelupöydässä. Yhtymähallituksen puheenjohtaja McCarron toteaa 15.3.2017 Ylen haastattelussa: ”Kuuden viikon lakisääteisestä aikataulusta pidetään kiinni – ylimääräistä aikaa ei veivata, mutta yt:t ovat aidot.” Yhtymähallituksen puheenjohtajan on hyvä tietää, että vuoden 2013-2014 neuvotteluissa työnantaja jatkoi neuvotteluja omasta tarpeestaan. Neuvottelujen edetessä työnantajalle selvisi tehtävän laajuus ja vaikeus. Julkisen organisaation, joka toteuttaa lakien säätelemää tehtävää, on kannettava vastuunsa.

Kirsi Lehtimäki, tehyläinen luottamusmies ja heinolalainen kaupunginvaltuutettu (sd)

Fiksut päätökset Heinolassa

Kiitos kaupunginhallitukselle päätöksestä, jonka perusteella se esittää valtuustolle lisämäärärahaa perusopetuksen koulunkäyntiavustajien palkkoihin.

Laura Paronen kertoi kirjoituksessaan7.3. pitkäaikaissairaan lapsen koulupäivästä ja painotti, etteivät avustajat ole vain häiriökäyttäytyvien lasten tukena.

Avustajamäärän tarve ei ole seurausta huonosta kasvatuksesta ja riittämättömästä vanhemmuudesta. Ajattelemattomat heitot huonoista vanhemmista satuttavat heitä, jotka ovat jo valmiiksi rankkojen paineiden alla.

Nyt aikuisten lasten äitinä tiedän, että erityislapsen tai pitkäaikasairaan lapsen kasvatus edellyttää poikkeuksellista vahvuutta, viisautta ja sinnikkyyttä. Itse tarvitsin tukea, että pystyin hallitsemaan surua ja huolta, jota tunsin.

Aikaisemmassa sairaanhoitajan tehtävässäni hoidin pitkäaikaissairaita lapsia. Lapsi vastusti pelottavaa toimenpidettä ja itki, kun häneen sattui. Vanhemman sydäntä puristi huoli sairauden ennusteesta ja vaikutuksista lapsen tulevaisuuteen.

Äitinä olen taistellut monet taistelut lievästi kehitysvammaisen lapsen opetuksen ja kuntoutuksen järjestymiseksi. Nyt elän aikuistuvan nuoren rinnalla. Monista huolista selvinneenä olen vahvempi ja uskon, että elämä kantaa.

Edellisellä valtuustokaudella emeritusprofessori Matti Rimpelä vieraili Heinolan kaupunginvaltuustossa ja haastoi päättäjät tukemaan lasten koulunkäynnin sujumista. Hän ehdotti avustajamäärien reilua lisäämistä. Rimpelän ajatus oli: ”Koulunkäynnin sujuminen kannattelee lasta silloinkin, kun hänen kotoa saamansa tuki ei ole riittävä.” Ryhdyimme toimeen ja syntyi lastensuojelun kriisiohjelma, jonka osana myös koulujen avustajamääriä lisättiin.

Matti Rimpelä puhui oikeille ihmisille oikeaan aikaan. Lastensuojelun kriisi tilanne keskustelutti valtuustoa. Olimme huostaanottotilastoissa Suomen kärkisijoilla. Kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten määrä kasvoi rajusti. Vuosikustannukset yhden lapsen sijoittamisesta laitokseen voivat edelleen olla 40 000 – 100 000 euroa. Alaikäisen päihdenuoren saaminen turvaan voi maksaa 100 000 euroa vuodessa.

Olin sivistyslautakunnan jäsenenä laatimassa lastensuojelun kriisiohjelmaa. Siihen sisältyi lyhyen ja pitkän aikavälin tavoitteita ja toimenpiteitä

Puhuimme poislähettämisen kulttuurista, jonka kaikki halusimme lopettaa. Sivistystoimen ja soten yhteistyön tuloksena syntyi uusia ja käytännöllisiä ideoita. Halusimme auttaa lapsia, nuoria ja perheitä Heinolassa. Silloin tehtiin oikeita satsauksia ja vaikutukset näkyvät lastensuojelun kustannuksissa miljoonaluokan säästöinä. Ongelmaa ei ratkaista yhdellä ohjelmalla vaan se edellyttää ammattilaisten jatkuvaa yhteistyötä ja toiminnan kehittämistä.

Heinolassa riittää edelleen haasteita ratkottaviksi. Meillä on poikkeuksellisen paljon työttömyyttä, yksinhuoltajuutta ja lapsiperheköyhyyttä. Taloudelliset vaikeudet horjuttavat vanhemmuutta. Pienessäkin kunnassa hyvinvointierot ovat suuria ja lapset ovat lähtökohdiltaan eriarvoisessa asemassa. Nyt valtuustokauden vaihtuessa on jälleen ajankohtaista keskustella arvoista ja linjauksista. Kokemuksesta tiedämme, että kannattaa tehdä viisaita satsauksia kaiken ikäisten heinolalaisten hyvinvointiin. Se on myös taloudellisesti järkevää.

Kirsi Lehtimäki

Kaupunginvaltuutettu, sd

Kuntavaaliehdokas, sd

Mietteitä matkalla Berliiniin elokuussa 2016

Olen matkalla Euroopan mielenkiintoisimpaan kaupunkiin Berliiniin. Edellisestä reissusta on vierähtänyt vuosi ja sinä aikana ilmapiiri Euroopassa sekä Suomessa on muuttunut. Olemmeko vaarassa toistaa historiamme kammottavimpia virheitä, kyselee moni aikaamme tarkkaileva.

Berliiniin tai Saksaan ei voi matkustaa pohtimatta Euroopan 1900-luvun historiaa. Useammalla reissulla olen asustanut kaverini yksiössä Schönebergin raatihuoneen naapurissa. Sen edustalla presidentti John F. Kennedy julisti: ”Ich bin ein Berliner. ”Kesäkuussa 1963 toisen maailmansodan päättymisestä oli kulunut vajaat kaksikymmentä vuotta. Itäblokin ja länsiliittoutuneiden välit olivat jäätymispisteessä DDR:n rakennettua muurin 1961. Yhdysvaltojen presidentti halusi antaa vahvasti tukea läntiselle Euroopalle. Nyt Donald Trump presidenttiehdokkaana on eri linjoilla.

Viime päivien lentävä lause on ollut: ”Jokainen muslimi ei ole terroristi, mutta jokainen terroristi on muslimi.” Lause on pötyä, vaikka juuri nyt terroriteot ovat olleet radikalisoituneiden muslimien tekemiä. Eurooppalaisena en suostu unohtamaan, mitä vihapuhe ja kiihottaminen kansanryhmää vastaan sai aikaan. Tavalliset eurooppalaiset osallistuivat juutalaisten tuhoamiseen. Saman aatteen nimissä vainottiin vammaisia ja myös muita vähemmistöjä.

Olen useamman kerran käynyt Berliinin juutalaisessa museossa. Siellä on Euroopan kartta, josta selviää, kuinka monta juutalaista mistäkin maasta luovutettiin tuhoamisleireille. Suomi erottuu joukosta. Emme luovuttaneet montakaan, vaikka jokainen tuhottu elämä on liikaa. Toisin toimittiin miehitetyssä Puolassa. Noin kolme miljonaa murhattua Puolan juutalaista on hirvittävä määrä. Nyt EU-maa Puola ei halua ottaa vastaan turvapaikanhakijoita.

Toisen maailmansodan jälkeisessä Länsi-Saksassa monet natsitaustaiset henkilöt nousivat pian merkittäviin tehtäviin. Sivistynyt nainen, äiti ja toimittaja radikalisoitui. Ulrike Meinhofin tarina on rankka.

Jaettu kaupunki keskellä Eurooppaa oli pelottava ajatus 1970-luvun lapselle. Lapsuudessani näin sotapainajaisia, joissa jouduin eroon perheestäni. Nyt olen tutustunut pakolaislapsiin, jotka ovat sodan vuoksi joutuneet eroon vanhemmistaan. He elävät minun lapsuuteni painajaisunta.

1989 maailma muuttui. Odotin esikoistani. Samaan sikaan Berliinin muuri murtui ja Saksa yhdistyi. Nyt reilut kaksikymmentä vuotta myöhemmin EU ja Eurooppa ovat kriisissä. Entisten Itä-Euroopan ja Länsi-Euroopan maiden yhteiskunnat ovat eri kehitysvaiheissa, eikä yhteinen vastuunkantaminen suurista haasteista ole onnistunut.

Kirjoitellessani olen saapunut Kurfuerstendamnille. Lepäilen hotellihuoneessa, jossa on vanhat natisevat lautalattiat. Seitsemänkymmentä vuotta sitten näillä kulmilla ei ollut yhtään ehjää taloa. Näkymät olivat samankaltaiset kuin tänään Syyrian Aleppossa. Seitsemänkymmentä rauhan vuotta on saavutus, jota on syytä arvostaa. En usko loputtomaan taloudelliseen kasvuun, enkä lupaa jälkikasvulleni aina vain korkeampaa elintasoa. Uskon, että Euroopassa on riittävän vahva demokratian perinne, jonka avulla voimme selvitä muuttuvassa maailmassa.

John F. Kennedyn tavoin en julista olevani berliiniläinen. Olen eurooppalainen.

Kirsi Lehtimäki

Kirjoittaja on heinolalainen kaupunginvaltuutettu (sd).

Onnea Minna 21v!

Tasan kaksikymmentäyksi vuotta sitten maailmaan putkahti Minna Toiviainen. Vauva sai täydet apgar-pisteet: parkui ärhäkästi, oli lämmin, punakka ja jäntevä. 

Hetkeä myöhemmin synnytyssalissa kuuntelimme tutun kätilön kanssa, että ikään kuin vauva hiljaa valittaisi. Sairaanhoitajana tiesin, että kehitysvammainen lapsi ääntelee poikkeavasti. Otettiin verikoe, jolla varmistettiin, ettei vauva ollut kärsinyt hapen puutteesta. Ei ollut.

Vauva-aika sujui vauhdikkaasti kolmen pienen tytön perheessä. Ensimmäinen huolen kouraisu tuntui, kun Minna oli noin yksivuotias. Lasten leikkejä seuraillessa totesin tyttöjeni isälle, että Minna ei ymmärrä puhetta. Älä maalaa piruja seinille, totesi isä. Kaksivuotiaana Minnalla oli muutama sana. Kaikki muu kehitys oli normaalia. 

Kolmevuotiasta puhumatonta tyttöä ryhdyttiin jo tutkimaan. Huoli sai nimen: Dysfasia, joka on vaikea kielellinen häiriö. Kuntoutus käynnistyi nopeasti ja arki täyttyi terapioista sekä isosiskojen harrastuksista. Päiväkodissa oli käytössä tukiviittomat. 

Neljävuotiaana Minna puhui, vaikka oli pudonnut ikätoveriensa kehityksen tahdista. Kun ei ole kieltä, jää paljon tietoa tulematta perille. Perheen arjessa toivo ja ilo voittivat kuitenkin huolen.

Eskarivuosi Rullan vuoropäiväkodilla ihan tavallisessa ryhmässä oli parasta aikaa. Juuri ennen koulun alkua äidin maailma romahti: ei maksajaa terapioille, ei avustajaa kouluun, ei seurantakäyntejä keskussairaalassa. Kysyin, kuka vastaa kuntoutuksesta – minulle vastattiin, että koulu ja perusterveydenhuolto. Huoli täytti koko kodin.

Minna odotti koulun alkua ja halusi oppia lukemaan. Kuukausien ja vuosien vieriessä ilo katosi ja äiti oli hautautunut suunnattoman huolen alle. Maksoin vuosia itse viikoittaisia terapioita. Onneksi maksoin. Kymmenenvuotiaana Minna ei osannut lukea. Ymmärsin, että lukutaidottomana hän ei koskaan kykenisi itsenäiseen elämään. 

Anja-ope ja Jaana-koulupsykologi ymmärsivät tuskani. Lukutaidoton kymmenenvuotias pääsi koulupsykologin testeihin ja asiat lähtivät rullaamaan. 

Monen mutkan jälkeen saimme kouluun tukitoimia ja konsultin Haukkarannan koulusta. Alkoi tavukoulu. Kotona ja koulussa luettiin pahvilapuista tavuja ja äänteitä lähes yötä päivää.

Minnan dysfasian vaikeuden perusteella hänen lähikoulunsa oli yksitoistavuotiaasta valtion erityiskoulu eli Haukkarannan koulu Jyväskylässä. Viikot asuntolassa erossa perheestä ei ole aina ollut helppoa. Nyt 21-vuotias nuori nainen palaa taas kotiin Heinolaan. Lievästi kehitysvammaisen nuoren koulupolku on ollut vaativa. 

Minnalla on noin kolmasluokkalaisen luku- ja kirjoitustaito. Laskutaito riittää kaupassa asioimiseen. Ne riittävät itsenäiseen elämään. Puutarhatalouden mukautetulla tutkinnolla hän aloittaa avotyön. 

Tällä viikolla juhlii Minna ja Euroviisukarsintoihin osallistuivat Pertti Kurikan Nimipäivät - hienoa. Myös kehitysvammaisen tulevaisuudessa tulee olla haasteita ja tavoitteita.

Väärää tietoa oikealta

Mikä estää nuoria työllistymistä? Itä-Hämeen vaalipaneeliin Heinolassa osallistunut Kokoomuksen eduskuntavaaliehdokas Juuso Seppälä veti ja laukoi varjoaan nopeammin: työllistymisen este on ay-liike. Omasta mielestään hyvänä esimerkkinä ay-vallan turmiollisuudesta Juuso mainitsi 0-työsopimusten kieltämisen.

Kerrottakoon, että 0-työsopimuksessa työnantaja ei sitoudu antamaan työntekijälle minuuttiakaan töitä eikä maksamaa hänelle senttiäkään palkkaa. Työntekijä kutsutaan töihin sitten kun tarvitaan, jos tarvitaan.

Vaalipaneelin jäsenenä yritin kertoa Juusolle, että 0-sopimuksia ei ole kielletty, mistä seuraa vääjäämättä, ettei yksikään nuori ole voinut jäädä kiellon takia vaille työtä.

Sen sijaan tiedetään hyvin, että 0-sopimuksista on usein tullut työnteon este. Vaara uhkaa, kun on nuori allekirjoittaa sopimuksen, jossa hänelle taataan 0 työtuntia, ja saman tien kielletään työnteko muille työnantajille.

Näyttää siltä, että Juuso tuntee kokoomusnuorten nettisivujen annin huomattavasti paremmin kuin työmarkkinoiden todellisuuden.

Huolestuneille tiedoksi: 0-sopimusten vastustajilla ei ole pienintäkään halua estää opiskelijoiden viikonloppu- ja iltatöitä. Jos joku haluaa tällaisen sopimuksen tehdä, se on hänen oma asiansa. Mutta ketään ei saa siihen välillisestikään pakottaa.

Työsuhteen koeajan pidentämisen väitetään helpottavan yrittäjän riskiä. Valitettavasti riski ei häviä mihinkään. Se vain vaihtaa puolta ja muuttuu työntekijän maineriskiksi.

Etenkin palvelualoilla nuoria irtisanotaan koeajalla ilman selkeitä perusteita. Työsopimukseen tuleva maininta ”irtisanottu koeajalla” välittää seuraavalle työnantajalle viestin, että nuoressa on ollut jotain vikaa.

Oikeisto vaatii puheenvuoroissaan lisää paikallista sopimista. Samaa aikaan kaikkialta kiirii viestejä, etteivät työnantajat viitsi ottaa selvää, kuinka laajat mahdollisuudet paikalliseen sopimiseen nykyiset tessit antavat – ja laajathan ne ovat.

Jostakin syystä asia ei vain jaksa kiinnostaa. Tästä pessimisti saattaisi päätellä, ettei työnantajien tähtäimessä olekaan paikallinen sopimus- vaan saneluvalta.

STTK:n edustajiston ja Tehyn valtuuston jäsenenä voin vakuuttaa, että ay-liikkeen sisällä nähdään työelämän muutoshaasteet. Helpot heitot ja vastakkainasettelut eivät asiaa edistä. Työelämää uudistetaan yhteistyöllä.

Kirsi-Maarit Lehtimäki

Eduskuntavaaliehdokas, SDP

Mitä perinnöksi lapsille ja lapsenlapsille

Kun oikeistolainen ei tiedä mitä seuraavaksi pitäisi sanoa, hän sanoo: emme saa testamentata lapsillemme ja lapsenlapsillemme enää enempää velkaa. Rasituksen siirtokielto koskee siis vain rahaa: jälkipolville voi syyllisyyttä tuntematta sysätä entistä raaemman ja epäoikeudenmukaisemman yhteiskunnan.

Väitän, että 90-luvun lamaleikkaukset jättivät jälkipolvien harteille taakan, josta on valtavan paljon vaikeampi selviytyä kuin vaikkapa julkisen velan ja bkt:n epäedullisesta suhteesta – jälkimmäistä ongelmaa lainkaan vähättelemättä.

Mistä tulevat nuoret, joiden mielestä itsenäisyyspäivänä kuuluu kynttilöiden sytyttelyn sijaan kivittää näyteikkunoita ja vasaroida lommoja autoihin? Vastausta voi etsiä Rauno Perttulan tuoreesta väitöstutkimuksesta.

Perttulan mukaan oppilashuollon sosiaalityössä ei nykyään kuunnella nuoren todellisia ongelmia, koska tähtäimessä ei ole nuoren hyvä sinänsä, vaan koulutusurien tehostaminen.

Perttulan norminuorisoksi kutsumalle ryhmälle tämä tulosajatteluun perustuva kova linja sopii: koulut käydään ja työelämään siirtyminen sujuu kitkattomasti.

Luopujia on kahta lajia: arvosidonnaisia ja ajautuvia.

Arvosidonnaiset luopujat kieltäytyvät tietoisesti heille varatusta polusta. He eivät halua pakkoaktivoitua mihinkään, vaan he etsivät elämänsä merkityksiä yhteisöllisestä toiminnasta. Yksi toiminnan väylä ja merkitysten lähde voivat olla poliittiset ääriliikkeet.

Ajautuvat luopujat luopuvat, koska eivät kykene vastaamaan vaatimuksiin. Ajautujien elämänkohtalo on kova. Heidän ongelmansa medikalisoidaan, sillä kellään ei ole aikaa niiden syiden selvittelyyn.

1990-luvulla julkisen talouden lamavajeita paikkailtiin leikkaamalla rankasti monilapsisten perheiden tukia ja ajamalla perheiden kotipalvelut totaalisesti alas. Myös kouluterveydenhuolto päästettiin todella huonoon jamaan.

Leikkausten seurauksena huostaan otettujen ja kiireellisesti sijoitettujen lasten määrä on kasvanut rajusti viimeisten kahden vuosikymmenen aikana.

90-lvuun juustohöyläämisen tuloksena huono-osaisuuden notkelmissa elää paljon työelämän ja opiskelumaailman ulkopuolelle jääneitä nuoria. Kyse ei ole vain yhdestä menetetystä sukupolvesta, sillä köyhyydellä ja syrjäytymisellä on voimakas ja jatkuvasti voimistuva taipumus periytyä.

Näin pienellä maalla ei ole varaa tehdä noin suurta virhettä toista kertaa.

Kirsi-Maarit Lehtimäki

Eduskuntavaaliehdokas SDP