perjantai 22. toukokuuta 2015

Onnea Minna 21v!

Tasan kaksikymmentäyksi vuotta sitten maailmaan putkahti Minna Toiviainen. Vauva sai täydet apgar-pisteet: parkui ärhäkästi, oli lämmin, punakka ja jäntevä. 

Hetkeä myöhemmin synnytyssalissa kuuntelimme tutun kätilön kanssa, että ikään kuin vauva hiljaa valittaisi. Sairaanhoitajana tiesin, että kehitysvammainen lapsi ääntelee poikkeavasti. Otettiin verikoe, jolla varmistettiin, ettei vauva ollut kärsinyt hapen puutteesta. Ei ollut.
Vauva-aika sujui vauhdikkaasti kolmen pienen tytön perheessä. Ensimmäinen huolen kouraisu tuntui, kun Minna oli noin yksivuotias. Lasten leikkejä seuraillessa totesin tyttöjeni isälle, että Minna ei ymmärrä puhetta. Älä maalaa piruja seinille, totesi isä. Kaksivuotiaana Minnalla oli muutama sana. Kaikki muu kehitys oli normaalia. 

Kolmevuotiasta puhumatonta tyttöä ryhdyttiin jo tutkimaan. Huoli sai nimen: Dysfasia, joka on vaikea kielellinen häiriö. Kuntoutus käynnistyi nopeasti ja arki täyttyi terapioista sekä isosiskojen harrastuksista. Päiväkodissa oli käytössä tukiviittomat. 

Neljävuotiaana Minna puhui, vaikka oli pudonnut ikätoveriensa kehityksen tahdista. Kun ei ole kieltä, jää paljon tietoa tulematta perille. Perheen arjessa toivo ja ilo voittivat kuitenkin huolen.

Eskarivuosi Rullan vuoropäiväkodilla ihan tavallisessa ryhmässä oli parasta aikaa. Juuri ennen koulun alkua äidin maailma romahti: ei maksajaa terapioille, ei avustajaa kouluun, ei seurantakäyntejä keskussairaalassa. Kysyin, kuka vastaa kuntoutuksesta – minulle vastattiin, että koulu ja perusterveydenhuolto. Huoli täytti koko kodin.

Minna odotti koulun alkua ja halusi oppia lukemaan. Kuukausien ja vuosien vieriessä ilo katosi ja äiti oli hautautunut suunnattoman huolen alle. Maksoin vuosia itse viikoittaisia terapioita. Onneksi maksoin. Kymmenenvuotiaana Minna ei osannut lukea. Ymmärsin, että lukutaidottomana hän ei koskaan kykenisi itsenäiseen elämään. 

Anja-ope ja Jaana-koulupsykologi ymmärsivät tuskani. Lukutaidoton kymmenenvuotias pääsi koulupsykologin testeihin ja asiat lähtivät rullaamaan. 

Monen mutkan jälkeen saimme kouluun tukitoimia ja konsultin Haukkarannan koulusta. Alkoi tavukoulu. Kotona ja koulussa luettiin pahvilapuista tavuja ja äänteitä lähes yötä päivää.

Minnan dysfasian vaikeuden perusteella hänen lähikoulunsa oli yksitoistavuotiaasta valtion erityiskoulu eli Haukkarannan koulu Jyväskylässä. Viikot asuntolassa erossa perheestä ei ole aina ollut helppoa. Nyt 21-vuotias nuori nainen palaa taas kotiin Heinolaan. Lievästi kehitysvammaisen nuoren koulupolku on ollut vaativa. 

Minnalla on noin kolmasluokkalaisen luku- ja kirjoitustaito. Laskutaito riittää kaupassa asioimiseen. Ne riittävät itsenäiseen elämään. Puutarhatalouden mukautetulla tutkinnolla hän aloittaa avotyön. 

Tällä viikolla juhlii Minna ja Euroviisukarsintoihin osallistuivat Pertti Kurikan Nimipäivät - hienoa. Myös kehitysvammaisen tulevaisuudessa tulee olla haasteita ja tavoitteita.






keskiviikko 15. huhtikuuta 2015

Väärää tietoa oikealta

Mikä estää nuoria työllistymistä? Itä-Hämeen vaalipaneeliin Heinolassa osallistunut Kokoomuksen eduskuntavaaliehdokas Juuso Seppälä veti ja laukoi varjoaan nopeammin: työllistymisen este on ay-liike. Omasta mielestään hyvänä esimerkkinä ay-vallan turmiollisuudesta Juuso mainitsi 0-työsopimusten kieltämisen.
Kerrottakoon, että 0-työsopimuksessa työnantaja ei sitoudu antamaan työntekijälle minuuttiakaan töitä eikä maksamaa hänelle senttiäkään palkkaa. Työntekijä kutsutaan töihin sitten kun tarvitaan, jos tarvitaan.
Vaalipaneelin jäsenenä yritin kertoa Juusolle, että 0-sopimuksia ei ole kielletty, mistä seuraa vääjäämättä, ettei yksikään nuori ole voinut jäädä kiellon takia vaille työtä.
Sen sijaan tiedetään hyvin, että 0-sopimuksista on usein tullut työnteon este. Vaara uhkaa, kun on nuori allekirjoittaa sopimuksen, jossa hänelle taataan 0 työtuntia, ja saman tien kielletään työnteko muille työnantajille.
Näyttää siltä, että Juuso tuntee kokoomusnuorten nettisivujen annin huomattavasti paremmin kuin työmarkkinoiden todellisuuden.
Huolestuneille tiedoksi: 0-sopimusten vastustajilla ei ole pienintäkään halua estää opiskelijoiden viikonloppu- ja iltatöitä. Jos joku haluaa tällaisen sopimuksen tehdä, se on hänen oma asiansa. Mutta ketään ei saa siihen välillisestikään pakottaa.
Työsuhteen koeajan pidentämisen väitetään helpottavan yrittäjän riskiä. Valitettavasti riski ei häviä mihinkään. Se vain vaihtaa puolta ja muuttuu työntekijän maineriskiksi.
Etenkin palvelualoilla nuoria irtisanotaan koeajalla ilman selkeitä perusteita. Työsopimukseen tuleva maininta ”irtisanottu koeajalla” välittää seuraavalle työnantajalle viestin, että nuoressa on ollut jotain vikaa.
Oikeisto vaatii puheenvuoroissaan lisää paikallista sopimista. Samaa aikaan kaikkialta kiirii viestejä, etteivät työnantajat viitsi ottaa selvää, kuinka laajat mahdollisuudet paikalliseen sopimiseen nykyiset tessit antavat – ja laajathan ne ovat.
Jostakin syystä asia ei vain jaksa kiinnostaa. Tästä pessimisti saattaisi päätellä, ettei työnantajien tähtäimessä olekaan paikallinen sopimus- vaan saneluvalta.
STTK:n edustajiston ja Tehyn valtuuston jäsenenä voin vakuuttaa, että ay-liikkeen sisällä nähdään työelämän muutoshaasteet. Helpot heitot ja vastakkainasettelut eivät asiaa edistä. Työelämää uudistetaan yhteistyöllä.
Kirsi-Maarit Lehtimäki
Eduskuntavaaliehdokas, SDP

perjantai 10. huhtikuuta 2015

Mitä perinnöksi lapsille ja lapsenlapsille

Kun oikeistolainen ei tiedä mitä seuraavaksi pitäisi sanoa, hän sanoo: emme saa testamentata lapsillemme ja lapsenlapsillemme enää enempää velkaa. Rasituksen siirtokielto koskee siis vain rahaa: jälkipolville voi syyllisyyttä tuntematta sysätä entistä raaemman ja epäoikeudenmukaisemman yhteiskunnan.
Väitän, että 90-luvun lamaleikkaukset jättivät jälkipolvien harteille taakan, josta on valtavan paljon vaikeampi selviytyä kuin vaikkapa julkisen velan ja bkt:n epäedullisesta suhteesta – jälkimmäistä ongelmaa lainkaan vähättelemättä.
Mistä tulevat nuoret, joiden mielestä itsenäisyyspäivänä kuuluu kynttilöiden sytyttelyn sijaan kivittää näyteikkunoita ja vasaroida lommoja autoihin? Vastausta voi etsiä Rauno Perttulan tuoreesta väitöstutkimuksesta.
Perttulan mukaan oppilashuollon sosiaalityössä ei nykyään kuunnella nuoren todellisia ongelmia, koska tähtäimessä ei ole nuoren hyvä sinänsä, vaan koulutusurien tehostaminen.
Perttulan norminuorisoksi kutsumalle ryhmälle tämä tulosajatteluun perustuva kova linja sopii: koulut käydään ja työelämään siirtyminen sujuu kitkattomasti.
Luopujia on kahta lajia: arvosidonnaisia ja ajautuvia.
Arvosidonnaiset luopujat kieltäytyvät tietoisesti heille varatusta polusta. He eivät halua pakkoaktivoitua mihinkään, vaan he etsivät elämänsä merkityksiä yhteisöllisestä toiminnasta. Yksi toiminnan väylä ja merkitysten lähde voivat olla poliittiset ääriliikkeet.
Ajautuvat luopujat luopuvat, koska eivät kykene vastaamaan vaatimuksiin. Ajautujien elämänkohtalo on kova. Heidän ongelmansa medikalisoidaan, sillä kellään ei ole aikaa niiden syiden selvittelyyn.
1990-luvulla julkisen talouden lamavajeita paikkailtiin leikkaamalla rankasti monilapsisten perheiden tukia ja ajamalla perheiden kotipalvelut totaalisesti alas. Myös kouluterveydenhuolto päästettiin todella huonoon jamaan.
Leikkausten seurauksena huostaan otettujen ja kiireellisesti sijoitettujen lasten määrä on kasvanut rajusti viimeisten kahden vuosikymmenen aikana.
90-lvuun juustohöyläämisen tuloksena huono-osaisuuden notkelmissa elää paljon työelämän ja opiskelumaailman ulkopuolelle jääneitä nuoria. Kyse ei ole vain yhdestä menetetystä sukupolvesta, sillä köyhyydellä ja syrjäytymisellä on voimakas ja jatkuvasti voimistuva taipumus periytyä.
Näin pienellä maalla ei ole varaa tehdä noin suurta virhettä toista kertaa.
Kirsi-Maarit Lehtimäki
Eduskuntavaaliehdokas SDP

sunnuntai 5. huhtikuuta 2015

Vanhusasenteet kovenevat

Vanhushuollossa puhaltavat uudet tuulet: sairaaloiden vuodepaikkoja ollaan korvaamassa kotihoidolla. Kuulostaa hyvältä – yhtä hyvältä kuin 1990-luvun alussa, jolloin mielisairaaloita suljettiin ja potilaita siirrettiin avohoitoon.
 Ajatus oli kaunis ja kannatettava: laitostuminen loppuu ja suvaitsevaisuus valtaa alaa, kun mielenterveyspotilaat tulevat sairaalan kätköistä ihmisten ilmoille. Sitten piti yhtäkkiä alkaa säästää, eikä korvaavan avohoidon järjestämiseen löytynytkään rahaa.
 Ajan kuluessa hienon lähtöajatuksen toteutus alkoi saada yhä enemmän kansallisen heitteillejätön piirteitä. Suurten kaupunkien asemien seutuville kerääntyi viikko viikolta lisää huonosti voivaa väkeä. Avohoidon puutetta korjattiin itsehoidolla: mielenterveysongelmat täydentyivät päihdeongelmilla.
 Kotihoidon nykyinen kriisi on 25 vuoden takaisen avohoitokriisin tarkka toisinto. Hyvästä ajatuksesta on vaivihkaa väännetty säästökeino.
 On selvää, että sairaalassa makuuttamisen pitää loppua.Sosiaalinen maiseman autioituessa myös vanhuksen mieli autioituu.
 Vuodepaikkojen vähentämisen jälkeen yhä huonokuntoisempia vanhuksia hoidetaan kotona. Kotihoidon voimavaroja ei ole kuitenkaan lisätty läheskään niin paljon kuin sairaalaosastoilta kotiutettujen vanhusten määrä olisi vaatinut. Kotihoitajien työtaakka on paisumassa mahdottomaksi.
 Omaiset haluavat takeet siitä, etteivät muistisairaat vanhukset jää koteihinsa heitteille. Ikävä puoli asiassa on se, että jatkuva arvosteluvyöry rasittaa kotihoidon henkilöstöä entisestään.
 Iäkkäiden omaisten hyvinvointi halutaan turvata, mutta asenteet vanhuksia kohtaan yleensä ovat kovenemaan päin.  Tampereen yliopiston tutkimuksessa havaittiin eduskuntakeskusteluissa puhuttavan vanhuksista yhä useammin ”niinä”, joiden palvelut ”me” joudumme rahoittamaan. Tämä on erittäin vaarallinen kehityssuunta.

Kirsi-Maarit Lehtimäki
Eduskuntavaaliehdokas, SDP
Keskussairaalan sairaanhoitaja ja luottamusmies

perjantai 27. helmikuuta 2015

Vastine Itä-Häme-lehden kolummnistille 19.2.2015 Torinlaidalta kirjoitus

Paholainen lasten asialla?
”Kasvottoman, vastuuttoman hyvinvointibyrokratian kasvattaja on paholaisen asialla”, kirjoittaa Esa Arvekari (Torin laidalta19.2.). Kirjoittaja viittaa Eerika-tytön murhaan ja lastensuojelun laiminlyönteihin, ja esittää ihanteena yhteisöllisyyden kokemustaan kehitysmaan kyläyhteisössä.
Rikoksentorjuntaneuvosto kertoi pari vuotta sitten Viattomien lasten päivänä, että lasten väkivaltaisia kuolemia tapahtui Suomessa 50 vuotta sitten kaksi ja puoli kertaa enemmän kuin vuonna 2013.
Mikä on parantanut suomalaisten lasten turvallisuutta näinkin roimasti viimeisen puolen vuosisadan aikana? Väitän, että kaiken takana on Suomen kehittyminen pohjoismaisen mallin mukaiseksi hyvinvointivaltioksi – byrokratioineen kaikkineen.
Eerika-tytön äärimäisen surullinen kohtalo viranomaisten laiminlyönteineen ei muuta sitä tosiasiaa, että Suomi on lasten hyvässä kohtelussa maailman kärkimaita.
Eksoottinen yhteisökokemus vieraassa kulttuurissa saattaa olla hellyttävä, mutta ei varmasti koko totuus lasten kohtelusta. Tästä löytyy karuja kuvauksia UNESCOn ja muiden kansainvälisten järjestöjen raporteista.
Heinolassa olemme korjanneet virheitämme. Tullessani ensimmäistä kertaa valituksi kaupunginvaltuutetuksi (2008) järkytyin lastensuojelun kustannuksista kaupungissamme. Liian moni lapsi oli joutunut sijoitetuksi kodin ulkopuolelle kauas kodistaan. Yhteistä vastuutamme on antaa lasten kanssa työskenteleville riittävät resurssit, joilla selviytyä tehtävästään. Nyt olemme kääntäneet suunnan ja autamme lapsia Heinolassa, emme lähetä heitä pois.
Dosentti Rimpelä Tampereen yliopistosta on todennut, että koulun käynnin sujuminen kannattelee lasta ja ehkäisee syrjäytymistä silloinkin, kun koti ei tue lasta riittävästi. Siinä haastetta meille kaikille.
Suomalaiseen kasvatukseen, kasvattajiin ja heidän ammattitaitoonsa vahvasti luottaen!
Kirsi Lehtimäki
kansanedustajaehdokas, SDP

Kuuluuko, kuunnellaanko?

”Vaikka huudan, päättäjät eivät kuule!”, kirjoitti heinolainen äiti Sana ajallaan –palstalla. Äiti kertoi vaikeuksista, joita lapsen koulun siirrosta väistötiloihin perheelle seuraisi. Kirjoitus kosketti minua, koska lähdin politiikkaan juuri vammaisen lapsen äitinä. Huono kuuluvuus on ratkaistavissa oleva ongelma.
Joudumme taas pian ottamaan uudelleen kantaa Heinolan päiväkoti- ja kouluverkkoon. Edellinen päätös syntyi kompromissien kompromissina pitkien selvitysten jälkeen, eikä siihen oltu tyytyväisiä. Keskustelu tulee jälleen nostattamaan suuria tunteita. Meidän on etsittävä foorumit ja kanavat, joilla voimme kuulla toisiamme.
Edellisessä kouluverkkokeskustelussa otin kantaa Seminaarin koulun oppilaan äitinä. Sen jälkeen kuopuksenikin on päättänyt peruskoulunsa: Minna on nyt  20-vuotias erityisammattikoululainen.
Päätin viime keväänä 13 vuoden rupeaman eri koulujen vanhempainryhmissä. Keskustelussa tulen edelleen muistuttamaan, että Seminaarin koulu on paljon enemmän kuin rakennus. Se on opetuksellinen kokonaisuus, jossa erityisopetus toimii yhdessä yleisopetuksen kanssa.
Tiedän paljon siitä, millaisia vaikutuksia lapsen vammaisuudella ja vakavalla sairastamisella on perheen arkeen, sisaruksiin, vanhemmuuteen ja perheen talouteen. Tiedän millaista elämä on kun huoli kuristaa ja tuntuu, että kukaan ei ymmärrä.
Surusta, huolesta, epäonnistumisista, esikoisen kammottavasta murrosiästä, yksinhuoltajuudesta ja kaaoksesta voi selvitä hengissä.  Kohdallemme osui lopulta monia rautaisia ammattilaisia, ihmisiä jotka ymmärsivät. Leijonaemosta tuli mummo ja poliitikko.
Lapseni ovat syntyneet 1990-luvulla. Silloiset perhepoliittiset leikkaukset seurauksineen eivät unohdu. Silti typerät säästöpäätökset uhkaavat meitä taas.
Hyviäkin uutisia on kuultu. Erikoismaininnan ansaitsee edellisen valtuustokauden päätös palkata uutta henkilöstöä 1990-lvuulla alas ajettuun perheiden kotipalveluun. Päätös on jo osoittautunut oikeaksi, eli tällä linjalla kannattaa jatkaa. Räjähdysmäisesti kasvaneet lastensuojelumenot on saatu laskuun. Perheitä pystytään nyt auttamaan ajoissa.
Päätöksenteko on demokratiassa kompromissien tekoa. Kunnassa on rakenteet ja säännöt sille, miten yhteisiä asioita hoidetaan. Järjestelmä kaipaa kuitenkin virallisen rakenteen rinnalle vapaamuotoisempaa ja elävämpää vuorovaikutusta. Omalta osaltani ja heinolalaisten demareiden puolesta lupaan, että olemme syksyn aikana tavattavissa.
Kirsi Lehtimäki, kaupunginvaltuutettu (sd)

Avun pitää olla lähellä

Ambulanssin hälytysääni on voimakas signaali muutenkin kuin desibeleiltään. Sireenin riitasointu viestii turvattomuutta ja turvallisuutta: mitä tahansa voi sattua – mutta mitä ikinä sattuukin, hyvinvointivaltiossa apu on lähellä. Viestin kuultuaan kiukkuisinkin autoilija nöyrtyy ja väistää.
Itä-Hämeen kunnat ovat hyvästä syystä huolissaan ensihoidon yöaikaisen valmiuden supistussuunnitelmista. Meillä etäisyydet ovat pitkiä. Kesäisin alueemme täyttyy mökkiläisistä ja ympäri vuoden liikenne on vilkasta.
Valitettavasti nimenomaan kunnat - siis me - vaativat alun alkaen säästöjä ensihoitoon. Asiaa mutkistaa palveluiden monimutkainen tuottamistapa ja epäluottamus. Yhteisestä alueellisesta ensihoidosta päätetään lisäksi erittäin monimutkaisen prosessin kautta.
Aikoinaan ensihoito oli pelastuslaitoksen järjestämää. Terveydenhuoltolaki muutti maailmaa ja määräsi ensihoidon järjestämisen sairaanhoitopiirin järjestettäväksi 1.1.2013 alkaen. Sote-yhtymään keskussairaalan yhteyteen perustettiin tuolloin ensihoitokeskus.
Nyt pelastuslaitos ja ensihoitokeskus tuottavat molemmat palveluita, joiden järjestämisestä ensihoitokeskus vastaa. Kahden organisaation yhteistyössä on ollut ongelmia.
Harmillista on, että huonon yhteistyön ilmentymänä sote-yhtymä ryhtyi suunnittelemaan kuntien vaatimia säästöjä keskenään ja kohdisti säästöt pelastuslaitoksen toimintaan. Se esitti myös koko ensihoitotoiminnan siirtämistä ensihoitokeskukselle. Pelastuslaitoksen johto olisi pitänyt ottaa mukaan suunnitteluun alusta alkaen. Näin ei tapahtunut.
Sairaanhoitopiirin hallitus käsitteli ensihoidon asiaa moneen kertaan syksyn aikana. Yhtymä lähestyi myös kuntia ja pyysi lausuntoja ensihoidon järjestämisestä ja palvelutasosta. Lausunnoissa päähuomion sai kiista palveluiden tuottamisesta: tuottaako palvelut ensihoitokeskus vai pelastuslaitos? Onko ensihoito enemmän erikoissairaanhoitoa vai pelastustoimintaa?
Todellisuudessa ensihoito on väistämättä kumpaakin. Ensihoitokeskuksen ja pelastuslaitoksen on kyettävä toimimaan yhdessä.
Sairaanhoitopiirin hallitus sorvasi lausunnoista kompromissin, jossa ensihoitokeskus ja pelastuslaitos jatkaisivat molemmat tuottajina. Yhteistyötä parannettaisiin. Joulukuisen sote-yhtymän valtuuston kokouksen jälkeen on vallinnut suuri hämennys: Kuka päätti ja mitä päätti?
Käsittelimme ensihoidon asiaa Heinolan sos.dem työväenyhdistyksen johtokunnassa. Totesimme, että perusasia on selkeä. Avun tulee olla lähellä eli valmiustasoa ei tule laskea.
Kirsi Lehtimäki, kansanedustajaehdokas, Heinolan sos.dem ty puheenjohtaja

Asunto on väline

Sigmund Freud ja Tove Jansson olivat samaa mieltä hyvän elämän ehdoista: riittää, kun saa tehdä työtä ja rakastaa. Suomalaisten enemmistö lisää luetteloon omistusasumisen.
Vanhemmilleni ja heidän ikäluokalleen oma asunto oli elämäntehtävä. Ehkä siksi olen halunnut kokeilla muuta. Olen vuosien mittaan ostanut ja myynyt kaksi asuntoa. Parhaiten olen viihtynyt vuokralla.
Kaikki eivät halua kallista rantatonttia. Heinola on mukavan asumisen kaupunki myös meille vaatimattomampaan elämänmenoon tyytyville.
Elämäntyyliini sopii kerrostaloasunto pikkukaupungin keskustassa.  Takapihani on Maaherranpuisto. Siellä nurmikon leikkaa joku muu kuin minä. En kaipaa kiireideni jatkeeksi pihanhoitoa.  Nautin Heinolan kesäisestä kauneudesta muuten vaan.
Viisikymmentä vuotta sitten Heinola teollistui vauhdilla. Asunnoista oli kova pula. Olen asunut nyt muutaman vuoden Maaherranpuiston laidalla Kisakulman talossa. Tänä aikana olen kuullut monia tarinoita ajoilta, jolloin työväenyhdistys rakennutti kerrostaloja kaupunkiin muuttaville.
Työväenkulmana ja Kisakulmana tunnetut taloyhtiöt ovat peräsin noilta vuosilta. Taloissa on edelleen paljon pitkäaikaisia asukkaita. Mainiolle paikalle rakennetuista taloista ei tee mieli muuttaa pois.
Myös Heinolan kaupunki ryhtyi 1970-luvulla rakennuttamaan omia vuokrakerrostaloja. Nyt kaupungin vuokratalot oy:llä on tuhatkunta asuntoa omissa kerrostaloissa, rivitaloissa sekä yksittäisiä osakehuoneistoja. Asuntojen käyttöaste on kohtuullinen, samoin vuokrataso.  Kaupungin asukasmäärän väheneminen huolettaa myös vuokrataloissa.
Pienistä asunnoista on pulaa. Tyhjillään olevat kaupungin asunnot ovat yleensä kolmioita ja hiukan syrjemmällä.
Erityisryhmien tarpeisiin vastaaminen edellyttää nykyistä sujuvampaa yhteistyötä sosiaali- ja terveystoimen ja kaupungin vuokratalojen välillä. Asuminen ja arjen sujuminen liittyvät saumattomasti yhteen. Erilaisten asumismuotojen toteutus tulee suunnitella yhdessä paikallisten asumisen ammattilaisten kanssa ja miettiä, miten jo olemassa olevaa asuntokantaa voidaan hyödyntää nykyistä paremmin.
Kaupungin vuokratalot ja sosiaalitoimi ovat jo alkaneet tuottaa yhdessä tuettua soluasumista, johon kuuluvat asumisneuvojan palvelut. Tällaista yhteistyötä toivon tulevaisuudessa lisää.
Kirsi Lehtimäki
Kaupunginvaltuutettu, sd
Sosiaali- ja terveyslautakunnan jäsen
Heinolan vuokratalot oy:n hallituksen jäsen

Huoli heräsi – rahaa löytyi

Kodin ulkopuolelle sijoitettujen heinolalaisten lasten ja nuorten määrä oli kasvanut vuosien ajan. 20 000 asukkaan pikkukaupungissa asiaa kauhisteltiin, kunnes kipuraja ylittyi. Vuonna 2011 lasten sijoituksiin käytettiin jo reilut 5 miljoonaa euroa 130 miljoonan budjetista.
Tampereen yliopiston dosentti Matti Rimpelä vieraili Heinolassa herättelemässä valtuutettuja.  Rimpelä puhui pois lähettämisen kulttuurista; siitä, että lähetämme lapsia laitoksiin ja unohdamme heidät sinne.  Mistä löytyy valtuutettuja, jotka tekevät päätöksiä palkata kouluavustajia ja perhetyöntekijöitä ennaltaehkäisevään perhetyöhön, dosentti kysyi.  Nyt muutamaa vuotta myöhemmin me voimme ylpeänä todeta, että Heinolasta löytyi.
Syksyllä 2011 lastensuojelun kriisitilannetta lähdettiin ratkomaan virkamiesten ja poliitikkojen yhteistyöllä. Keskeiseen rooliin nousi sivistystoimen ja sosiaali- ja terveystoimen yhteistyö. Työrukkaseksi perustettiin ryhmä, jonka tehtäväksi annettiin laatia lyhyen ja pitkän aikavälin toimenpideohjelma.
Kaupunginvaltuustossa kävimme keskustelua oman lastensuojeluyksikön perustamisesta. Itse tukeuduin asiantuntijoihin, joiden mielestä Suomessa on jo tarpeeksi laitoksia. Kannatin avopalveluihin perustuvien toimintamallien kehittämistä. Näin on tapahtunut. Yhteistyörakenteita on kehitetty kaikkien lasten, nuorten ja perheiden kanssa työskentelevien ammattilaisten välillä.
1990-luvun laman jäljiltä perheiden kotipalvelu oli ajettu alas. Valtuusto teki syksyllä 2012 päätökset, jotka mahdollistivat uusien työntekijöiden palkkaamisen perheiden arjen tueksi ja varhaisen puuttumisen keinojen tehostamiseksi. Ennaltaehkäisevään ja kuntouttavaan työhön on saatu 10 uutta perhetyöntekijää ja heidän esimiehensä.
Voimme olla varovaisen tyytyväisiä. Lastensuojelun eurosummat ovat kääntyneet laskuun. Huostaanottoja on pystytty estämään ja jo huostaanotettuja lapsia ja nuoria on kotiutettu perhetyön tuella
Ongelmana on ollut kelpoisuusehdot täyttävien sosiaalityöntekijöiden löytäminen. Olemme kuitenkin pystyneet palkkaamaan lähihoitajia perhetyöhön auttamaan arjen tilanteissa, kun perhettä on kohdannut vakava kriisi esimerkiksi vanhemman tai lapsen sairastuminen.
Olemme myös palkanneet psykiatrisen sairaanhoitajan yläkouluun ja avustajia luokkiin. Koulunkäynnin sujuminen on syrjäytymistä ehkäisevää silloinkin, kun lapsen arjessa on suuria huolia ja epävarmuutta. Arkisten asioiden sujuminen vahvistaa vanhemmuutta ja voi käynnistää positiivisten asioiden kehän.
Kirsi Lehtimäki, heinolalainen kaupunginvaltuutettu