Vastine Itä-Häme-lehden kolummnistille 19.2.2015 Torinlaidalta kirjoitus

Paholainen lasten asialla?

”Kasvottoman, vastuuttoman hyvinvointibyrokratian kasvattaja on paholaisen asialla”, kirjoittaa Esa Arvekari (Torin laidalta19.2.). Kirjoittaja viittaa Eerika-tytön murhaan ja lastensuojelun laiminlyönteihin, ja esittää ihanteena yhteisöllisyyden kokemustaan kehitysmaan kyläyhteisössä.

Rikoksentorjuntaneuvosto kertoi pari vuotta sitten Viattomien lasten päivänä, että lasten väkivaltaisia kuolemia tapahtui Suomessa 50 vuotta sitten kaksi ja puoli kertaa enemmän kuin vuonna 2013.

Mikä on parantanut suomalaisten lasten turvallisuutta näinkin roimasti viimeisen puolen vuosisadan aikana? Väitän, että kaiken takana on Suomen kehittyminen pohjoismaisen mallin mukaiseksi hyvinvointivaltioksi – byrokratioineen kaikkineen.

Eerika-tytön äärimäisen surullinen kohtalo viranomaisten laiminlyönteineen ei muuta sitä tosiasiaa, että Suomi on lasten hyvässä kohtelussa maailman kärkimaita.

Eksoottinen yhteisökokemus vieraassa kulttuurissa saattaa olla hellyttävä, mutta ei varmasti koko totuus lasten kohtelusta. Tästä löytyy karuja kuvauksia UNESCOn ja muiden kansainvälisten järjestöjen raporteista.

Heinolassa olemme korjanneet virheitämme. Tullessani ensimmäistä kertaa valituksi kaupunginvaltuutetuksi (2008) järkytyin lastensuojelun kustannuksista kaupungissamme. Liian moni lapsi oli joutunut sijoitetuksi kodin ulkopuolelle kauas kodistaan. Yhteistä vastuutamme on antaa lasten kanssa työskenteleville riittävät resurssit, joilla selviytyä tehtävästään. Nyt olemme kääntäneet suunnan ja autamme lapsia Heinolassa, emme lähetä heitä pois.

Dosentti Rimpelä Tampereen yliopistosta on todennut, että koulun käynnin sujuminen kannattelee lasta ja ehkäisee syrjäytymistä silloinkin, kun koti ei tue lasta riittävästi. Siinä haastetta meille kaikille.

Suomalaiseen kasvatukseen, kasvattajiin ja heidän ammattitaitoonsa vahvasti luottaen!

Kirsi Lehtimäki

kansanedustajaehdokas, SDP

Kuuluuko, kuunnellaanko?

”Vaikka huudan, päättäjät eivät kuule!”, kirjoitti heinolainen äiti Sana ajallaan –palstalla. Äiti kertoi vaikeuksista, joita lapsen koulun siirrosta väistötiloihin perheelle seuraisi. Kirjoitus kosketti minua, koska lähdin politiikkaan juuri vammaisen lapsen äitinä. Huono kuuluvuus on ratkaistavissa oleva ongelma.

Joudumme taas pian ottamaan uudelleen kantaa Heinolan päiväkoti- ja kouluverkkoon. Edellinen päätös syntyi kompromissien kompromissina pitkien selvitysten jälkeen, eikä siihen oltu tyytyväisiä. Keskustelu tulee jälleen nostattamaan suuria tunteita. Meidän on etsittävä foorumit ja kanavat, joilla voimme kuulla toisiamme.

Edellisessä kouluverkkokeskustelussa otin kantaa Seminaarin koulun oppilaan äitinä. Sen jälkeen kuopuksenikin on päättänyt peruskoulunsa: Minna on nyt  20-vuotias erityisammattikoululainen.

Päätin viime keväänä 13 vuoden rupeaman eri koulujen vanhempainryhmissä. Keskustelussa tulen edelleen muistuttamaan, että Seminaarin koulu on paljon enemmän kuin rakennus. Se on opetuksellinen kokonaisuus, jossa erityisopetus toimii yhdessä yleisopetuksen kanssa.

Tiedän paljon siitä, millaisia vaikutuksia lapsen vammaisuudella ja vakavalla sairastamisella on perheen arkeen, sisaruksiin, vanhemmuuteen ja perheen talouteen. Tiedän millaista elämä on kun huoli kuristaa ja tuntuu, että kukaan ei ymmärrä.

Surusta, huolesta, epäonnistumisista, esikoisen kammottavasta murrosiästä, yksinhuoltajuudesta ja kaaoksesta voi selvitä hengissä.  Kohdallemme osui lopulta monia rautaisia ammattilaisia, ihmisiä jotka ymmärsivät. Leijonaemosta tuli mummo ja poliitikko.

Lapseni ovat syntyneet 1990-luvulla. Silloiset perhepoliittiset leikkaukset seurauksineen eivät unohdu. Silti typerät säästöpäätökset uhkaavat meitä taas.

Hyviäkin uutisia on kuultu. Erikoismaininnan ansaitsee edellisen valtuustokauden päätös palkata uutta henkilöstöä 1990-lvuulla alas ajettuun perheiden kotipalveluun. Päätös on jo osoittautunut oikeaksi, eli tällä linjalla kannattaa jatkaa. Räjähdysmäisesti kasvaneet lastensuojelumenot on saatu laskuun. Perheitä pystytään nyt auttamaan ajoissa.

Päätöksenteko on demokratiassa kompromissien tekoa. Kunnassa on rakenteet ja säännöt sille, miten yhteisiä asioita hoidetaan. Järjestelmä kaipaa kuitenkin virallisen rakenteen rinnalle vapaamuotoisempaa ja elävämpää vuorovaikutusta. Omalta osaltani ja heinolalaisten demareiden puolesta lupaan, että olemme syksyn aikana tavattavissa.

Kirsi Lehtimäki, kaupunginvaltuutettu (sd)

Avun pitää olla lähellä

Ambulanssin hälytysääni on voimakas signaali muutenkin kuin desibeleiltään. Sireenin riitasointu viestii turvattomuutta ja turvallisuutta: mitä tahansa voi sattua – mutta mitä ikinä sattuukin, hyvinvointivaltiossa apu on lähellä. Viestin kuultuaan kiukkuisinkin autoilija nöyrtyy ja väistää.

Itä-Hämeen kunnat ovat hyvästä syystä huolissaan ensihoidon yöaikaisen valmiuden supistussuunnitelmista. Meillä etäisyydet ovat pitkiä. Kesäisin alueemme täyttyy mökkiläisistä ja ympäri vuoden liikenne on vilkasta.

Valitettavasti nimenomaan kunnat - siis me - vaativat alun alkaen säästöjä ensihoitoon. Asiaa mutkistaa palveluiden monimutkainen tuottamistapa ja epäluottamus. Yhteisestä alueellisesta ensihoidosta päätetään lisäksi erittäin monimutkaisen prosessin kautta.

Aikoinaan ensihoito oli pelastuslaitoksen järjestämää. Terveydenhuoltolaki muutti maailmaa ja määräsi ensihoidon järjestämisen sairaanhoitopiirin järjestettäväksi 1.1.2013 alkaen. Sote-yhtymään keskussairaalan yhteyteen perustettiin tuolloin ensihoitokeskus.

Nyt pelastuslaitos ja ensihoitokeskus tuottavat molemmat palveluita, joiden järjestämisestä ensihoitokeskus vastaa. Kahden organisaation yhteistyössä on ollut ongelmia.

Harmillista on, että huonon yhteistyön ilmentymänä sote-yhtymä ryhtyi suunnittelemaan kuntien vaatimia säästöjä keskenään ja kohdisti säästöt pelastuslaitoksen toimintaan. Se esitti myös koko ensihoitotoiminnan siirtämistä ensihoitokeskukselle. Pelastuslaitoksen johto olisi pitänyt ottaa mukaan suunnitteluun alusta alkaen. Näin ei tapahtunut.

Sairaanhoitopiirin hallitus käsitteli ensihoidon asiaa moneen kertaan syksyn aikana. Yhtymä lähestyi myös kuntia ja pyysi lausuntoja ensihoidon järjestämisestä ja palvelutasosta. Lausunnoissa päähuomion sai kiista palveluiden tuottamisesta: tuottaako palvelut ensihoitokeskus vai pelastuslaitos? Onko ensihoito enemmän erikoissairaanhoitoa vai pelastustoimintaa?

Todellisuudessa ensihoito on väistämättä kumpaakin. Ensihoitokeskuksen ja pelastuslaitoksen on kyettävä toimimaan yhdessä.

Sairaanhoitopiirin hallitus sorvasi lausunnoista kompromissin, jossa ensihoitokeskus ja pelastuslaitos jatkaisivat molemmat tuottajina. Yhteistyötä parannettaisiin. Joulukuisen sote-yhtymän valtuuston kokouksen jälkeen on vallinnut suuri hämennys: Kuka päätti ja mitä päätti?

Käsittelimme ensihoidon asiaa Heinolan sos.dem työväenyhdistyksen johtokunnassa. Totesimme, että perusasia on selkeä. Avun tulee olla lähellä eli valmiustasoa ei tule laskea.

Kirsi Lehtimäki, kansanedustajaehdokas, Heinolan sos.dem ty puheenjohtaja

Asunto on väline

Sigmund Freud ja Tove Jansson olivat samaa mieltä hyvän elämän ehdoista: riittää, kun saa tehdä työtä ja rakastaa. Suomalaisten enemmistö lisää luetteloon omistusasumisen.

Vanhemmilleni ja heidän ikäluokalleen oma asunto oli elämäntehtävä. Ehkä siksi olen halunnut kokeilla muuta. Olen vuosien mittaan ostanut ja myynyt kaksi asuntoa. Parhaiten olen viihtynyt vuokralla.

Kaikki eivät halua kallista rantatonttia. Heinola on mukavan asumisen kaupunki myös meille vaatimattomampaan elämänmenoon tyytyville.

Elämäntyyliini sopii kerrostaloasunto pikkukaupungin keskustassa.  Takapihani on Maaherranpuisto. Siellä nurmikon leikkaa joku muu kuin minä. En kaipaa kiireideni jatkeeksi pihanhoitoa.  Nautin Heinolan kesäisestä kauneudesta muuten vaan.

Viisikymmentä vuotta sitten Heinola teollistui vauhdilla. Asunnoista oli kova pula. Olen asunut nyt muutaman vuoden Maaherranpuiston laidalla Kisakulman talossa. Tänä aikana olen kuullut monia tarinoita ajoilta, jolloin työväenyhdistys rakennutti kerrostaloja kaupunkiin muuttaville.

Työväenkulmana ja Kisakulmana tunnetut taloyhtiöt ovat peräsin noilta vuosilta. Taloissa on edelleen paljon pitkäaikaisia asukkaita. Mainiolle paikalle rakennetuista taloista ei tee mieli muuttaa pois.

Myös Heinolan kaupunki ryhtyi 1970-luvulla rakennuttamaan omia vuokrakerrostaloja. Nyt kaupungin vuokratalot oy:llä on tuhatkunta asuntoa omissa kerrostaloissa, rivitaloissa sekä yksittäisiä osakehuoneistoja. Asuntojen käyttöaste on kohtuullinen, samoin vuokrataso.  Kaupungin asukasmäärän väheneminen huolettaa myös vuokrataloissa.

Pienistä asunnoista on pulaa. Tyhjillään olevat kaupungin asunnot ovat yleensä kolmioita ja hiukan syrjemmällä.

Erityisryhmien tarpeisiin vastaaminen edellyttää nykyistä sujuvampaa yhteistyötä sosiaali- ja terveystoimen ja kaupungin vuokratalojen välillä. Asuminen ja arjen sujuminen liittyvät saumattomasti yhteen. Erilaisten asumismuotojen toteutus tulee suunnitella yhdessä paikallisten asumisen ammattilaisten kanssa ja miettiä, miten jo olemassa olevaa asuntokantaa voidaan hyödyntää nykyistä paremmin.

Kaupungin vuokratalot ja sosiaalitoimi ovat jo alkaneet tuottaa yhdessä tuettua soluasumista, johon kuuluvat asumisneuvojan palvelut. Tällaista yhteistyötä toivon tulevaisuudessa lisää.

Kirsi Lehtimäki

Kaupunginvaltuutettu, sd

Sosiaali- ja terveyslautakunnan jäsen

Heinolan vuokratalot oy:n hallituksen jäsen

Huoli heräsi – rahaa löytyi

Kodin ulkopuolelle sijoitettujen heinolalaisten lasten ja nuorten määrä oli kasvanut vuosien ajan. 20 000 asukkaan pikkukaupungissa asiaa kauhisteltiin, kunnes kipuraja ylittyi. Vuonna 2011 lasten sijoituksiin käytettiin jo reilut 5 miljoonaa euroa 130 miljoonan budjetista.

Tampereen yliopiston dosentti Matti Rimpelä vieraili Heinolassa herättelemässä valtuutettuja.  Rimpelä puhui pois lähettämisen kulttuurista; siitä, että lähetämme lapsia laitoksiin ja unohdamme heidät sinne.  Mistä löytyy valtuutettuja, jotka tekevät päätöksiä palkata kouluavustajia ja perhetyöntekijöitä ennaltaehkäisevään perhetyöhön, dosentti kysyi.  Nyt muutamaa vuotta myöhemmin me voimme ylpeänä todeta, että Heinolasta löytyi.

Syksyllä 2011 lastensuojelun kriisitilannetta lähdettiin ratkomaan virkamiesten ja poliitikkojen yhteistyöllä. Keskeiseen rooliin nousi sivistystoimen ja sosiaali- ja terveystoimen yhteistyö. Työrukkaseksi perustettiin ryhmä, jonka tehtäväksi annettiin laatia lyhyen ja pitkän aikavälin toimenpideohjelma.

Kaupunginvaltuustossa kävimme keskustelua oman lastensuojeluyksikön perustamisesta. Itse tukeuduin asiantuntijoihin, joiden mielestä Suomessa on jo tarpeeksi laitoksia. Kannatin avopalveluihin perustuvien toimintamallien kehittämistä. Näin on tapahtunut. Yhteistyörakenteita on kehitetty kaikkien lasten, nuorten ja perheiden kanssa työskentelevien ammattilaisten välillä.

1990-luvun laman jäljiltä perheiden kotipalvelu oli ajettu alas. Valtuusto teki syksyllä 2012 päätökset, jotka mahdollistivat uusien työntekijöiden palkkaamisen perheiden arjen tueksi ja varhaisen puuttumisen keinojen tehostamiseksi. Ennaltaehkäisevään ja kuntouttavaan työhön on saatu 10 uutta perhetyöntekijää ja heidän esimiehensä.

Voimme olla varovaisen tyytyväisiä. Lastensuojelun eurosummat ovat kääntyneet laskuun. Huostaanottoja on pystytty estämään ja jo huostaanotettuja lapsia ja nuoria on kotiutettu perhetyön tuella

Ongelmana on ollut kelpoisuusehdot täyttävien sosiaalityöntekijöiden löytäminen. Olemme kuitenkin pystyneet palkkaamaan lähihoitajia perhetyöhön auttamaan arjen tilanteissa, kun perhettä on kohdannut vakava kriisi esimerkiksi vanhemman tai lapsen sairastuminen.

Olemme myös palkanneet psykiatrisen sairaanhoitajan yläkouluun ja avustajia luokkiin. Koulunkäynnin sujuminen on syrjäytymistä ehkäisevää silloinkin, kun lapsen arjessa on suuria huolia ja epävarmuutta. Arkisten asioiden sujuminen vahvistaa vanhemmuutta ja voi käynnistää positiivisten asioiden kehän.

Kirsi Lehtimäki, heinolalainen kaupunginvaltuutettu