Väärää tietoa oikealta

Mikä estää nuoria työllistymistä? Itä-Hämeen vaalipaneeliin Heinolassa osallistunut Kokoomuksen eduskuntavaaliehdokas Juuso Seppälä veti ja laukoi varjoaan nopeammin: työllistymisen este on ay-liike. Omasta mielestään hyvänä esimerkkinä ay-vallan turmiollisuudesta Juuso mainitsi 0-työsopimusten kieltämisen.

Kerrottakoon, että 0-työsopimuksessa työnantaja ei sitoudu antamaan työntekijälle minuuttiakaan töitä eikä maksamaa hänelle senttiäkään palkkaa. Työntekijä kutsutaan töihin sitten kun tarvitaan, jos tarvitaan.

Vaalipaneelin jäsenenä yritin kertoa Juusolle, että 0-sopimuksia ei ole kielletty, mistä seuraa vääjäämättä, ettei yksikään nuori ole voinut jäädä kiellon takia vaille työtä.

Sen sijaan tiedetään hyvin, että 0-sopimuksista on usein tullut työnteon este. Vaara uhkaa, kun on nuori allekirjoittaa sopimuksen, jossa hänelle taataan 0 työtuntia, ja saman tien kielletään työnteko muille työnantajille.

Näyttää siltä, että Juuso tuntee kokoomusnuorten nettisivujen annin huomattavasti paremmin kuin työmarkkinoiden todellisuuden.

Huolestuneille tiedoksi: 0-sopimusten vastustajilla ei ole pienintäkään halua estää opiskelijoiden viikonloppu- ja iltatöitä. Jos joku haluaa tällaisen sopimuksen tehdä, se on hänen oma asiansa. Mutta ketään ei saa siihen välillisestikään pakottaa.

Työsuhteen koeajan pidentämisen väitetään helpottavan yrittäjän riskiä. Valitettavasti riski ei häviä mihinkään. Se vain vaihtaa puolta ja muuttuu työntekijän maineriskiksi.

Etenkin palvelualoilla nuoria irtisanotaan koeajalla ilman selkeitä perusteita. Työsopimukseen tuleva maininta ”irtisanottu koeajalla” välittää seuraavalle työnantajalle viestin, että nuoressa on ollut jotain vikaa.

Oikeisto vaatii puheenvuoroissaan lisää paikallista sopimista. Samaa aikaan kaikkialta kiirii viestejä, etteivät työnantajat viitsi ottaa selvää, kuinka laajat mahdollisuudet paikalliseen sopimiseen nykyiset tessit antavat – ja laajathan ne ovat.

Jostakin syystä asia ei vain jaksa kiinnostaa. Tästä pessimisti saattaisi päätellä, ettei työnantajien tähtäimessä olekaan paikallinen sopimus- vaan saneluvalta.

STTK:n edustajiston ja Tehyn valtuuston jäsenenä voin vakuuttaa, että ay-liikkeen sisällä nähdään työelämän muutoshaasteet. Helpot heitot ja vastakkainasettelut eivät asiaa edistä. Työelämää uudistetaan yhteistyöllä.

Kirsi-Maarit Lehtimäki

Eduskuntavaaliehdokas, SDP

Mitä perinnöksi lapsille ja lapsenlapsille

Kun oikeistolainen ei tiedä mitä seuraavaksi pitäisi sanoa, hän sanoo: emme saa testamentata lapsillemme ja lapsenlapsillemme enää enempää velkaa. Rasituksen siirtokielto koskee siis vain rahaa: jälkipolville voi syyllisyyttä tuntematta sysätä entistä raaemman ja epäoikeudenmukaisemman yhteiskunnan.

Väitän, että 90-luvun lamaleikkaukset jättivät jälkipolvien harteille taakan, josta on valtavan paljon vaikeampi selviytyä kuin vaikkapa julkisen velan ja bkt:n epäedullisesta suhteesta – jälkimmäistä ongelmaa lainkaan vähättelemättä.

Mistä tulevat nuoret, joiden mielestä itsenäisyyspäivänä kuuluu kynttilöiden sytyttelyn sijaan kivittää näyteikkunoita ja vasaroida lommoja autoihin? Vastausta voi etsiä Rauno Perttulan tuoreesta väitöstutkimuksesta.

Perttulan mukaan oppilashuollon sosiaalityössä ei nykyään kuunnella nuoren todellisia ongelmia, koska tähtäimessä ei ole nuoren hyvä sinänsä, vaan koulutusurien tehostaminen.

Perttulan norminuorisoksi kutsumalle ryhmälle tämä tulosajatteluun perustuva kova linja sopii: koulut käydään ja työelämään siirtyminen sujuu kitkattomasti.

Luopujia on kahta lajia: arvosidonnaisia ja ajautuvia.

Arvosidonnaiset luopujat kieltäytyvät tietoisesti heille varatusta polusta. He eivät halua pakkoaktivoitua mihinkään, vaan he etsivät elämänsä merkityksiä yhteisöllisestä toiminnasta. Yksi toiminnan väylä ja merkitysten lähde voivat olla poliittiset ääriliikkeet.

Ajautuvat luopujat luopuvat, koska eivät kykene vastaamaan vaatimuksiin. Ajautujien elämänkohtalo on kova. Heidän ongelmansa medikalisoidaan, sillä kellään ei ole aikaa niiden syiden selvittelyyn.

1990-luvulla julkisen talouden lamavajeita paikkailtiin leikkaamalla rankasti monilapsisten perheiden tukia ja ajamalla perheiden kotipalvelut totaalisesti alas. Myös kouluterveydenhuolto päästettiin todella huonoon jamaan.

Leikkausten seurauksena huostaan otettujen ja kiireellisesti sijoitettujen lasten määrä on kasvanut rajusti viimeisten kahden vuosikymmenen aikana.

90-lvuun juustohöyläämisen tuloksena huono-osaisuuden notkelmissa elää paljon työelämän ja opiskelumaailman ulkopuolelle jääneitä nuoria. Kyse ei ole vain yhdestä menetetystä sukupolvesta, sillä köyhyydellä ja syrjäytymisellä on voimakas ja jatkuvasti voimistuva taipumus periytyä.

Näin pienellä maalla ei ole varaa tehdä noin suurta virhettä toista kertaa.

Kirsi-Maarit Lehtimäki

Eduskuntavaaliehdokas SDP

Vanhusasenteet kovenevat

Vanhushuollossa puhaltavat uudet tuulet: sairaaloiden vuodepaikkoja ollaan korvaamassa kotihoidolla. Kuulostaa hyvältä – yhtä hyvältä kuin 1990-luvun alussa, jolloin mielisairaaloita suljettiin ja potilaita siirrettiin avohoitoon.

 Ajatus oli kaunis ja kannatettava: laitostuminen loppuu ja suvaitsevaisuus valtaa alaa, kun mielenterveyspotilaat tulevat sairaalan kätköistä ihmisten ilmoille. Sitten piti yhtäkkiä alkaa säästää, eikä korvaavan avohoidon järjestämiseen löytynytkään rahaa.

 Ajan kuluessa hienon lähtöajatuksen toteutus alkoi saada yhä enemmän kansallisen heitteillejätön piirteitä. Suurten kaupunkien asemien seutuville kerääntyi viikko viikolta lisää huonosti voivaa väkeä. Avohoidon puutetta korjattiin itsehoidolla: mielenterveysongelmat täydentyivät päihdeongelmilla.

 Kotihoidon nykyinen kriisi on 25 vuoden takaisen avohoitokriisin tarkka toisinto. Hyvästä ajatuksesta on vaivihkaa väännetty säästökeino.

 On selvää, että sairaalassa makuuttamisen pitää loppua.Sosiaalinen maiseman autioituessa myös vanhuksen mieli autioituu.

 Vuodepaikkojen vähentämisen jälkeen yhä huonokuntoisempia vanhuksia hoidetaan kotona. Kotihoidon voimavaroja ei ole kuitenkaan lisätty läheskään niin paljon kuin sairaalaosastoilta kotiutettujen vanhusten määrä olisi vaatinut. Kotihoitajien työtaakka on paisumassa mahdottomaksi.

 Omaiset haluavat takeet siitä, etteivät muistisairaat vanhukset jää koteihinsa heitteille. Ikävä puoli asiassa on se, että jatkuva arvosteluvyöry rasittaa kotihoidon henkilöstöä entisestään.

 Iäkkäiden omaisten hyvinvointi halutaan turvata, mutta asenteet vanhuksia kohtaan yleensä ovat kovenemaan päin.  Tampereen yliopiston tutkimuksessa havaittiin eduskuntakeskusteluissa puhuttavan vanhuksista yhä useammin ”niinä”, joiden palvelut ”me” joudumme rahoittamaan. Tämä on erittäin vaarallinen kehityssuunta.

Kirsi-Maarit Lehtimäki

Eduskuntavaaliehdokas, SDP

Keskussairaalan sairaanhoitaja ja luottamusmies