Mietteitä matkalla Berliiniin elokuussa 2016

Olen matkalla Euroopan mielenkiintoisimpaan kaupunkiin Berliiniin. Edellisestä reissusta on vierähtänyt vuosi ja sinä aikana ilmapiiri Euroopassa sekä Suomessa on muuttunut. Olemmeko vaarassa toistaa historiamme kammottavimpia virheitä, kyselee moni aikaamme tarkkaileva.

Berliiniin tai Saksaan ei voi matkustaa pohtimatta Euroopan 1900-luvun historiaa. Useammalla reissulla olen asustanut kaverini yksiössä Schönebergin raatihuoneen naapurissa. Sen edustalla presidentti John F. Kennedy julisti: ”Ich bin ein Berliner. ”Kesäkuussa 1963 toisen maailmansodan päättymisestä oli kulunut vajaat kaksikymmentä vuotta. Itäblokin ja länsiliittoutuneiden välit olivat jäätymispisteessä DDR:n rakennettua muurin 1961. Yhdysvaltojen presidentti halusi antaa vahvasti tukea läntiselle Euroopalle. Nyt Donald Trump presidenttiehdokkaana on eri linjoilla.

Viime päivien lentävä lause on ollut: ”Jokainen muslimi ei ole terroristi, mutta jokainen terroristi on muslimi.” Lause on pötyä, vaikka juuri nyt terroriteot ovat olleet radikalisoituneiden muslimien tekemiä. Eurooppalaisena en suostu unohtamaan, mitä vihapuhe ja kiihottaminen kansanryhmää vastaan sai aikaan. Tavalliset eurooppalaiset osallistuivat juutalaisten tuhoamiseen. Saman aatteen nimissä vainottiin vammaisia ja myös muita vähemmistöjä.

Olen useamman kerran käynyt Berliinin juutalaisessa museossa. Siellä on Euroopan kartta, josta selviää, kuinka monta juutalaista mistäkin maasta luovutettiin tuhoamisleireille. Suomi erottuu joukosta. Emme luovuttaneet montakaan, vaikka jokainen tuhottu elämä on liikaa. Toisin toimittiin miehitetyssä Puolassa. Noin kolme miljonaa murhattua Puolan juutalaista on hirvittävä määrä. Nyt EU-maa Puola ei halua ottaa vastaan turvapaikanhakijoita.

Toisen maailmansodan jälkeisessä Länsi-Saksassa monet natsitaustaiset henkilöt nousivat pian merkittäviin tehtäviin. Sivistynyt nainen, äiti ja toimittaja radikalisoitui. Ulrike Meinhofin tarina on rankka.

Jaettu kaupunki keskellä Eurooppaa oli pelottava ajatus 1970-luvun lapselle. Lapsuudessani näin sotapainajaisia, joissa jouduin eroon perheestäni. Nyt olen tutustunut pakolaislapsiin, jotka ovat sodan vuoksi joutuneet eroon vanhemmistaan. He elävät minun lapsuuteni painajaisunta.

1989 maailma muuttui. Odotin esikoistani. Samaan sikaan Berliinin muuri murtui ja Saksa yhdistyi. Nyt reilut kaksikymmentä vuotta myöhemmin EU ja Eurooppa ovat kriisissä. Entisten Itä-Euroopan ja Länsi-Euroopan maiden yhteiskunnat ovat eri kehitysvaiheissa, eikä yhteinen vastuunkantaminen suurista haasteista ole onnistunut.

Kirjoitellessani olen saapunut Kurfuerstendamnille. Lepäilen hotellihuoneessa, jossa on vanhat natisevat lautalattiat. Seitsemänkymmentä vuotta sitten näillä kulmilla ei ollut yhtään ehjää taloa. Näkymät olivat samankaltaiset kuin tänään Syyrian Aleppossa. Seitsemänkymmentä rauhan vuotta on saavutus, jota on syytä arvostaa. En usko loputtomaan taloudelliseen kasvuun, enkä lupaa jälkikasvulleni aina vain korkeampaa elintasoa. Uskon, että Euroopassa on riittävän vahva demokratian perinne, jonka avulla voimme selvitä muuttuvassa maailmassa.

John F. Kennedyn tavoin en julista olevani berliiniläinen. Olen eurooppalainen.

Kirsi Lehtimäki

Kirjoittaja on heinolalainen kaupunginvaltuutettu (sd).