Vanhushuollossa puhaltavat uudet tuulet: sairaaloiden vuodepaikkoja ollaan korvaamassa kotihoidolla. Kuulostaa hyvältä – yhtä hyvältä kuin 1990-luvun alussa, jolloin mielisairaaloita suljettiin ja potilaita siirrettiin avohoitoon.
Ajatus oli kaunis ja kannatettava: laitostuminen loppuu ja suvaitsevaisuus valtaa alaa, kun mielenterveyspotilaat tulevat sairaalan kätköistä ihmisten ilmoille. Sitten piti yhtäkkiä alkaa säästää, eikä korvaavan avohoidon järjestämiseen löytynytkään rahaa.
Ajan kuluessa hienon lähtöajatuksen toteutus alkoi saada yhä enemmän kansallisen heitteillejätön piirteitä. Suurten kaupunkien asemien seutuville kerääntyi viikko viikolta lisää huonosti voivaa väkeä. Avohoidon puutetta korjattiin itsehoidolla: mielenterveysongelmat täydentyivät päihdeongelmilla.
Kotihoidon nykyinen kriisi on 25 vuoden takaisen avohoitokriisin tarkka toisinto. Hyvästä ajatuksesta on vaivihkaa väännetty säästökeino.
On selvää, että sairaalassa makuuttamisen pitää loppua.Sosiaalinen maiseman autioituessa myös vanhuksen mieli autioituu.
Vuodepaikkojen vähentämisen jälkeen yhä huonokuntoisempia vanhuksia hoidetaan kotona. Kotihoidon voimavaroja ei ole kuitenkaan lisätty läheskään niin paljon kuin sairaalaosastoilta kotiutettujen vanhusten määrä olisi vaatinut. Kotihoitajien työtaakka on paisumassa mahdottomaksi.
Omaiset haluavat takeet siitä, etteivät muistisairaat vanhukset jää koteihinsa heitteille. Ikävä puoli asiassa on se, että jatkuva arvosteluvyöry rasittaa kotihoidon henkilöstöä entisestään.
Iäkkäiden omaisten hyvinvointi halutaan turvata, mutta asenteet vanhuksia kohtaan yleensä ovat kovenemaan päin. Tampereen yliopiston tutkimuksessa havaittiin eduskuntakeskusteluissa puhuttavan vanhuksista yhä useammin ”niinä”, joiden palvelut ”me” joudumme rahoittamaan. Tämä on erittäin vaarallinen kehityssuunta.
Kirsi-Maarit Lehtimäki
Eduskuntavaaliehdokas, SDP
Keskussairaalan sairaanhoitaja ja luottamusmies
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.